Kaksi kertaa yritimme lähteä Sortavalaan isommalla ryhmällä, mutta molemmilla kerroilla reissu peruuntui, ensin oli ongelmia majoituksen, sitten kyytien kanssa. Viikonloput osoittautuivat mahdottomaksi löytää majapaikkaa, joten päätimme lähteä pienemmällä ryhmällä maanantaina. Lopulta meitä oli koossa neljän hengen porukka ja hostelli varattu ja kyydit selvät. Eli tällä kertaa reissu tulisi toteutumaan. Oikeasti.
Maanantaina bussi lähtisi tunnin metromatkan päästä keskustasta klo 17.30. Se oli varmaa. Ja varmaa oli, että Sortavalassa meillä olisi majoitus kahdeksi yöksi. Laivamatkatkin Valamon saarelle tiistaiaamuna piti olla varmat. Mutta voihan Venäjä. Tuntia ennen sovittua lähtöaikaa asuntolalta sain selville, että kesän matkailukausi Valamossa oli päättynyt, eikä laivoja enää kulkisi. Yritin kuitenkin tavoittaa Sortavalan turisti-infoa puhelimitse, mutta kukaan ei vastannut. Soitin sitten Petroskoin turisti-infoon, josta sain Sortavalan turisti-infon oikean numeron, ja yllätyin todella positiivisesti, kun puhelimen toisessa päässä Ljudmila vastasi suomeksi. Meillä oli Pietarissa sovittuun lähtöaikaan 10 minuuttia ja Ljudmila lupasi tehdä parhaansa hoitaakseen meille veneen saareen ja sieltä pois. Olimme jo matkalla bussiasemalle kun sain sähköpostin Ljudmilalta, että olisi kaksi vaihtoehtoa: pieni ja nopea moottorivene, joka maksaisi 11 000 ruplaa tai suuri ja hidas laiva, joka maksaisi 40 euroa per henkilö. Hinnat olivat tietysti aika suolasia, mutta kerran kun täällä ollaan, sovittiin, että maksetaan.
Bussiasemalle saavuttiin ja yritettiin kysellä Sortavalan bussia. Kukaan ei tuntunut tietävän, mikä ihmeen Sortavala? Bussi löytyi lopulta ja liputkin saatiin ostettua, ihmetys johtui lähinnä kielimuurista. Äänsin Sortavalan tietysti suomalaisittain, kun venäläiset ääntävät sen ennemminkin Zartavvala. Bussissa lopulta huokaistiin helpotuksesta. Neljän tunnin bussimatka edessä, eikä bussi ollutkaan taaskaan se neuvostoaikainen meluinen ja epämukava vaan siisti ja nykyaikainen pikkubussi. Edessämme istuva pappa ei ollut tyytyväinen, kun puhuimme vierasta kieltä liian paljon ja liian kovalla äänellä.
Muutaman tunnin ajon jälkeen saavuimme Karjalan Tasavallan rajalle. Vaikka Karjalan Tasavalta on autonominen tasavalta , on se kuitenkin yksi Venäjän alihallintopiireistä. Koska liikuimme Venäjän Federaation sisällä, emme uskoneet tarvitsevamme sen kummepia lupia tai viisumeita alueiden rajojen ylityksiin. Raja ylitettiinkin ilman tarkastusta. Rajan jälkeen bussi kurvasi kuitenkin tieltä sivuun tarkastuspisteelle, jossa bussin kyytiin nousi sotilasasuinen rajavartija tarkastamaan passit. Koska matkustimme ulkomaisella passilla, oli tarkastus meidän osaltamme tarkempi. Rajavartijaukko ei ollut kovin tyytyväinen, koska yhdeltä meistä puuttui maahan tullessa saatu maahantulokortti. Ukko vei passimme ja käski odottaa autossa. Palaisi kuulemma viidessä minuutissa.
Puolen tunnin päästä ukkelia ei kuulunut ja kanssamatkustajat alkoivat olla levottomia. Länsituristien takia joudutaan odottelemaan. Lopulta rajakubbe hyppäsi takaisin bussiin passiemme kanssa ja vannotti, että seuraavalla kerralla pitäisi pitää kaikki dokumentit mukana. Pannaan korvan taakse.
Luulimme, että rajatarkastus olisi ainut byrokratia, johon matkalla törmäisimme. Sortavalaan saavuttuamme meitä kuitenkin odotettiin pysäkillä. Vastassa oli rajavirkailija, joka otti meidät mukaansa ja vei Sortavalan Seurahuoneelle. Hän oli kuitenkin edellistä virkaveljeään todella paljon mukavampi ja jutteli niitä näitä ja kyseli kaikkea mahdollista. Vastattiin, mitä osattiin ja ukkelia nauratti meidän huono venäjän kielen taitamus. Virkailija kopioi passimme ja viisumimme ja maahantulokortit (niiltä kellä se oli mukana) ja saattoi meidät hostellille. Jälleen kerran meitä vannotettiin pitämään kaikki dokumentit mukanamme seuraavalla kerralla. Samalla meitä varoiteltiin lähtemästä Laatokalle seuraavana päivänä, koska tulisi myrsky. Joopa joo.
Hostellin omistaja Oksana oli supermukava babuska, joka huolehti meistä kuin omista lapsistaan, onhan meillä syötävää, tuolta löytyy magazin, joka on vielä auki, lattiat on kylmät, tässä teille tohvelit, käyttäkää niitä, tarvitsetteko lisäpeittoja, onhan tämä huone teille sopiva. Asetuttiin hostelliin ja tavattiin illalla Aunukseen (ven. Olonez) matkalla oleva suomalaisseurue.
Aamulle oli sovittu tapaaminen Ljudmilan kanssa matkustajasatamassa, josta laivan oli tarkoitus lähteä. Pyörimme laiturilla, mutta Ljudmilaa ei näkynyt. Paikalle pölähti kuitenkin mahorkkasätkä huulessa mies, joka kysyi, halusimmeko Valamoon, tuhat ruplaa suuntaansa per henkilö. Nopeasti laskettiin, että tämähän on silkkaa voittoa, kun iso ja hidas laiva maksaisi 40 euroa. Hypättiin jo moottoriveneen kyytiin kun Ljudmila tuleekin paikalle ja sanoo, että on vaarallista mennä moottoriveneellä, koska Laatokalla myrskyää. Moottoriveneen omistaja puolestaan väittää, että mitään myrksyä ei ole. Ja vene kuulemma kestäisi, koska se on suomalainen, Kuopiossa tehty Yamarin. Very good quality, iz Finljandii! Omapahan on päätöksenne, Ljudmila sanoi ja lähti töihin. Moottoriveneellä siis. Ruplat kouraan ja menoksi.
Avoimelle Laatokalle päästyämme aallot tosiaan oli noin parimetriset ja lasikuituvenettä vietiin ristiaallokossa kuin lastua koskessa. Tunnin heittelehtimisen jälkeen saavuimme Valamon luostarisaarelle. Koska turistisesongin oli sanottu päättyneen, luulin, että olisimme ainoat turistit saarella, mutta heti luostarin päärakennukselle saavuttuamme meitä vastassa oli kolme japanilaista turistilaumaa oppaineen ja suurine kameroineen. Tarkastettiin pääluostari nopeasti ja siirryttiin sen jälkeen syrjäisempiin kirkkoihin. Pääkampuksen ulkopuolella olimme todella ainoat turistit, seuranamme ainostaan lukuisat kulkukissat ja -koirat. Muutaman kilometrin päässä luostarista oli Laatokkaan työtyvän niemen kärkeen rakennettu Pyhän Nikolain skiitta, jonka olimme nähneet veneestä tullessa ja kävelimme karjalaisen metsämaiseman läpi niemen kärkeen tarkastamaan kirkkoa. Luulimme, että olisimme edes siellä yksin, mutta kirkon eteisessä oli myyjätär myymässä matkamuistorompetta turisteille. Kapitalismi tunkeutuu jokaiseen paikkaan ja kaikille elämän osa-alueille, myös kaikkein pyhimpään. Kirkko oli kuitenkin lopulta melko vaatimaton verrattuna luostarin suurimpaan. Parhaat näkymät saatiin läheiseltä saarelta, jossa Laatokan armoton aalto piiskasi rantakallioita.
Paluumatkalla tuuli oli yhtä väkevä ja aallot vahvat. Mutta tuulen suunta oli suotuisampi, joten matka taittui paitsi mukavammin, myös nopeammin. Sortavalaan saavuttiin, syötiin ja päätettiin ottaa päikkärit. Oksana kuitenkin ylipuhui meidät lähtemään Ruskealan kaivoksille vielä samana iltana, hän järjestäisi kyydin. Sovittiin, että kyyti lähtisi puolen tunnin päästä hostellin edestä. Puolen tunnin aikana ehdittiin vaipua jo päiväunille, Oksana kuitenkin herätti meidät kun auto saapui. Kuskina toimi Oksanan oma mies, Aleksandr. Matkalla kaivoksille ehdittiin jonkin verran tutustua vähäisistä venäjän taidoista huolimatta. Aleksandr on alun perin Kazakstanissa syntynyt ja nykyisin Karjalassa asuva puuveistostaiteilija. Kysyin häneltä, tunteeko hän itsensä eniten kazakstanilaiseksi, venäläiseksi vai karjalaiseksi. Ukrainalaiseksi, hän vastasi. Hänen isovanhempansa ja heidän vanhempansa ovat kotoisin Itä-Ukrainasta. Lieneekö Stalinilla jotain osuutta asiaan, että Aleksandrin suku on Ukrainasta, mutta hän itse on syntynyt Kazakstanissa? En tohtinyt kysyä.
Ruskealan kaivos on vanha marmorikaivos, joka on täyttynyt kaivostoiminnan loputtua vedellä. Korkeat valkoiset kalliot, ruskan värjäämät lehtipuut ja kirkas vesi loivat todella vaikuttavan yhdistelmän. Samasta kaivoksesta on tuotu marmoria myös Pietarin rakennustöihin. Pietarin suurimman kirkon, Iisakin kirkon, lattian marmorilaatat on louhittu Ruskealassa ja kuljettu Laatokan yli jäätä pitkin, osasi Aleksandr kertoa. Polku louhoksen ympäri oli nopeasti kierretty, joten lainasimme soutuveneen pimenevässä illassa. Paluumatkalla Aleksandr kertoi, että Sortavalan alueella oli aikoinaan ollut viikinkien kaupunki.
Seuraavana aamuna Oksana paukahti keittiöön yhtä iloisena ja pirteänä kuin aina ja kyseli niitä näitä. Lopulta hän kysyi, milloin lähdemme takaisin Pietariin. Kun vastasin, että kahden bussilla, hän kysyi huolestuneena, olemmeko varanneet paikat. Öö, emme. Oksana juoksi alakertaan ja haki puhelimen, soitti puhelun ja totesi, että vapaita paikkoja ei enää ole. Uuden puhelun jälkeen kuitenkin kävi ilmi, että kahdelta lähtee myös toinen bussi, joka kestää neljän tunnin sijaan kuusi tuntia, mutta se on suurempi bussi ja siellä on paikkoja. Näin kaikki järjestyy. Tällaista avuliasuutta ja ystävällisyyttä, josta venäläisiä aina kehutaan ei juuri koe Pietarissa.
Viimeinen päivä pyörittiin Sortavalan keskustassa bussia odotellen.
Ikkuna Venäjään 