Природная прогулка eli luontoon!

Lokakuussa lähdettiin viikonlopuksi telttailemaan. Paikallinen retkeilyklubi järjesti yhteistyössä oppilaskunnan kanssa yhden yön mittaisen vaelluksen Karjalankannaksella Pietarin ja Viipurin välissä. Maasto oli kuin Suomessa eli hyvin tuttua, mutta esimerkiksi kiinalaiselle oli ihmettelemistä kaikessa. Ja kaikesta piti saada kuva.

Meiltä puuttui tärkeitä kamppeita retkeilyä varten, kuten teltta, makuualustat ja makuupussit, mutta onneksi ne hoituivat osin järjestäjän ja osin tuurin avulla. Olin saanut järjestäjältä osoitteen paikkaan, jossa saisi halpaan hintaan vuokrattua välineitä, mutta kävikin ilmi, että koko paikkaa ei ole enää olemassa. Samassa osoitteessa toimikin kahvila, jonka pitäjälle kerroimme asiamme ja mitä etsimme. Hän käski odottamaan ja antoi meille omat makuualustansa ja makuupussinsa lainaan sekä puhelinnumeron, josta saisimme loput tarvitsemamme välineet. Eikä hän lopulta pyytänyt edes maksua! Tätä on todellinen venäläinen ystävällisyys.

Lauantaiaamuna varhain tapasimme järjestäjän ja venäläisten osanottajien kanssa Pietarin Suomen asemalla, josta lähdimme junalla kohti Mesterjärven piskuista asemaa. Karjalankannaksella jossain tietyssä kohtaa pitäjien nimet muistuttavat hämmästyttävästi suomea. Vaihdoimme Pietari-Viipuri-radalta pienemmälle syrjäraiteelle ja aamunhämärässä jäimme junasta Mesterjärvellä. Sumu peitti maiseman ja tunnelma kylässä oli aavemainen. Patikointi alkoi.

Mesterjärvellä aamuhämärässä. 

Maasto oli hyvinkin tuttua suomalaiselle. 

Ensimmäisenä päivänä kuljimme noin 15 kilometriä mäntykankaita ja harjuja pitkin keskellä kirkkaiden lampien. Välillä pysähdyttiin keittämään tsaikkaa eli teetä, ja kaikki mitä kokattiin tehtiin kerralla koko porukalle. Kaikki kantoivat osansa ja jokaiselle oli oma toimensa. Venäläiset ottivat meidät vieraat oikein lämpimästi ryhmäänsä ja kohtelivat kuin omiaan.

Teetä keitettiin jokaisella tauolla. 

Kirkkaita on Karjalan vedet.

Sumu ei hälvennyt edes päivän noustua, vaan pysyi mukanamme koko viikonlopun.

Illan jo hämärtyessä saavuttiin leiripaikkaan, joka sijaitsi pienen lammen rannalla. Venäläiseen tapaan ei kuulu, että kunta tai valtio pitää huolen retkeilyalueista, joten kaikki on hoidettava itse. Polttopuut otetaan pystymetsästä ja roskat poltetaan – tai jätetään luontoon. Onneksi retkeilyseurat järjestävät alueiden siivoustalkoita, joissa luontoon jätetyt roskakasat saadaan pois silmistä.

Venäläinen jätehuolto toimii.

Polttopuita ei ole tehty valmiiksi, vaan ne on haettava pystymetsästä. Nikolain mielestä puiden kaataminen ja pilkkominen on “Russian fitness”.

Nuotiolla laitettiin taas koko porukalle illallinen, keitettiin teepannu toisen perään ja istuttiin pimenevässä illassa nuotion ympärillä. Pienet pullot kiersivät kädestä käteen ja tunnelman ollessa herkimmillään ryhmän vetäjänä toiminut Danja otti esiin kitaran, jota oli kantanut koko päivän mukanaan ja alkoi hiljaa soittaa venäläisiä melankolisia lauluja.

Pimeydessä kokoonnuttiin nuotion ääreen.

Teetä keitetään ja juodaan, keitetään lisää ja juodaan taas, kitara näppäilee herkkiä venäläisiä lauluja, joiden sanoihin kaikki venäläiset osallistuvat. 

Luonnossa kaikki maistuu paremmalle. Niin myös venäläisen keittiön peruseines: гречка eli tattari. 

Telttaan ryömittiin puolen yön maissa ja nukuttiin pitempään ja makeammin kuin kaupungissa koskaan. Teltan kattoon ropiseva sade vaivutti nopeasti uneen eikä edes teltan ahtaus haitannut. Aamulla herättiin valmiille aamiaisille (ja teelle), pakattiin tavarat ja lähdettiin paluumatkalle. Tavoitteena oli saavuttaa valtatie jossain pikkukylässä, josta ottaisimme bussin lähimmälle juna-asemalle. Aamupäivän kuljimme rauhallisesti kunnes kello tuli vastaan. Illan viimeinen bussi lähtisi pikkukylästä tasan kello kuudelta ja siihen olisi ehdittävä. Reippaalla askeleella ehdittiin bussiin loistavasti, mutta juna-asemalle saavuttiin vain viisi minuuttia ennen junan lähtöä – ilman lippuja. Yksi henkilö osti kaikille liput ja yhdessä juostiin junaan juuri ovien sulkeutuessa. Savunhajuisina ja likaisina nukuimme paluumatkan miljoonakaupunkiin.

Retkellä saimme tutustua todelliseen venäläiseen ystävällisyyteen, johon ei Pietarin kaduilla välttämättä törmää. Ryhmässä oli noin 15 venäläistä ja me kuusi ulkomaalaista, meidät otettiin ryhmään mukaan ja kielimuurista huolimatta yritimme tutustua toisiimme. Erityisesti ruokailuissa venäläiset osoittivat vieraanvaraisuutta, sillä he valmistivat gluteenittoman ruoan ja kasvisruoan erikseen, vaikka väitimme, että ei meidän vuoksi tarvinnut kuluttaa aikaa (siinä vaiheessa oli vielä kiire bussiin). Pari päivää poissa kaupungista olivat loistavaa vaihtelua ja lepoa miljoonakaupungin sykkeestä sekä ainutkertainen mahdollisuus tutustua todelliseen venäläiseen sieluun.

Jossain päin Karjalankannasta.

Muutoksia

Viime kirjoituksesta onkin jo aikaa johtuen ehkä henkisestä laiskuudesta, mutta ei ainakaan siitä, että olisi ollut kiire, vaikka paljon onkin tapahtunut syys-, loka- ja marraskuun aikana. Olemme lähinnä viettäneet aikaa Pietarissa, sillä annoimme passimme pois viisumihakemusta varten. Ilman passia ei voi poistua Leningradin alueelta (Leningrad on todellakin läänin nimi) eli pysyimme Pietarissa.

Näin joulukuun masentavassa pimeydessä Sortavalan reissu tuntuu kaukaiselta muistolta kesän viimeisistä keleistä. Samalla tuntuu, että Karjalassa näimme auringon viime kerran. Tällä hetkellä Pietarissa ei ole lunta, lämpötila on jotain kuuden ja kymmenen asteen väliltä ja sataa. Kolmatta viikkoa putkeen. Myrsky nostaa merenpintaa Helsingissä ja Pietarissa tuulee.

Ehkäpä suurin ja merkittävin muutos elämässä näiden kuukausin aikana on muuttaminen keskustaan. Asuntolassa eläminen alkoi tympiä, vaikka parvekkeen merinäköala olikin ajoin aika mukava. Jokapäiväinen yli tunnin kommutointi pyörällä tai metrolla keskustaan ja kouluun passivoi ja elämä tuntui merkityksettömältä. Ei nyt ihan, mutta melkein. Lopulta meitä oli kuuden hengen ryhmä etsimässä yhteistä asuntoa keskustasta.

Asunnon etsiminen osoittautuikin melko haastavaksi, eikä ainoastaan sen vuoksi, että meitä oli kuusi henkeä, jokaisella omat odotukset ja toiveet ja maksukyky. Yksittäisten huoneiden löytäminen on kuulemma erittäin helppoa ja niitä on paljon tarjolla muun muassa avito.ru -sivulla, joka vastaa Suomen tori.fi -sivua. Mutta kokonaisen asunnon löytäminen kuuden hengen opiskelijaporukalle ei ollut yhtä helppoa. Lisäksi, koska olimme ulkomaalaisia, emmekä puhu venäjää tarpeeksi sujuvasti, riski joutua huijatuksi on todella olemassa. Tarvitsimme agentin ja löysimme sellaisen netistä. Hintaa agentilla olisi yhden kuukauden vuokra, mutta onneksi ystävällinen rouva puhui englantia. Melko kehnoa kylläkin. Agentti löysi muutamia vaihtoehtoja, mutta ne olivat joko liian kalliita, liian pieniä tai väärällä sijainnilla. Jatkuvasti agentti painosti meitä, että päätöksiä on tehtävä nopeasti, jopa tänään tai samalla hetkellä, kun olemme asunnossa. Asunnoilla oli kuulemma muitakin kiinnostuneita ja asunnot menisivät nopeasti. Silti suuret ja hienot asunnot aivan upealla sijainnilla olivat olleet tyhjillään jopa vuoden. Hän väitti myös, että emme saisi käyttää muita agentteja, ja jos tekisimme yhteistyötä muiden kanssa, se tietäisi meidän yhteistyömme loppua. Ihmeellistä käytöstä, mutta vähät välitimme. Asuntoasioissa ruotsin kieli osoittautui yllättävän hyödylliseksi, jos tahdoimme porukalla puhua ilman, että agentti ymmärtää. Joukossa oli kuitenkin kaksi suomalaista ja yksi oikea ruotsalainen, joten kommunikointi onnistui kolmen kesken myös toisella kotimaisella. Tietysti neljän kielen sekoittuminen teki ruotsilla puhumisesta melkosta temppuilua.

Agentin uhkailusta huolimatta otimme toisen agentin, joka osoittautui edellistä ystävällisemmäksi ja englannin taidoiltaan paremmaksi. Hän löysi meille yhden kolmen hengen asunnon hyvältä sijainnilta hyvällä hinnalla ja päätimme loputa hyväksyä sen. Hintaa asunnolla on 50 000 ruplaa kuukaudessa, sen lisäksi takuuvuokraa yhden kuukauden verran ja agentille palkkioksi yksi kuukausi. Ensimmäinen agentti löysi toisen, hiukan kalliimman asunnon myös kolmelle hengelle, joten jaoimme kuuden hengen porukkamme kahteen ja muutimme pois asuntolasta.

Osoite on nyt siis vaihtunut ja elämän laatu parantunut huimasti. Muuttaminen ulos Kapitanskaja Ulitsan opiskelija-asuntolasta törmäsi tietysti ensimmäiseksi uhitteleviin babushkoihin ja venäläiseen byrokratiaan. Oli perjantai-ilta ja tilasimme taksin odottamaan asuntolan pihalle. Laukkuinemme kiipesimme asuntolan ovelle, jossa päivystävä mummeli tietysti iski tylsistyneen silmänsä matkalaukkuihimme.

“Minne olette menossa? Ette kai ole muuttamassa pois?” hän tivasi.

“Joo muutamme keskustaan”, lipsautti ranskalainen, ennen kuin ehdin estää tai edes sanoa mitään.

“To the commandants office! Now!” mummeli komensi – ja kauhea härdelli alkoi.

Kuljimme portin ja toimiston väliä ja mummelit kerääntyivät kyselemään meiltä, mikä homman nimi. Onko kaikki maksettu, miksi muutatte, mihin muutatte, oletteko hoitanee kaiken kuntoon, mitä luulette tekevänne? Kuljettiin edestakaisin ja vastailtiin kysymyksiin, minkä osasimme. Samalla taksikuski oli ajanut harhaan eikä löytänyt osoitetta ja soitteli minulle, missä ihmeessä olimme kun ei kuulemma nähnyt meitä. Mummelit tulivat ranskalaisen kämppikseni kanssa lopputulokseen, että hän jättäisi suurimman matkalaukkunsa asuntolaan pantiksi kunnes tulisi maksamaan rästinsä. Seuraavaksi mummelit ottivat minut kohteekseen ja tivasivat samat kysymykset.

“Oletko sinäkin muuttamassa?”

Olin muuttamassa siinä missä muutkin, mutta jättäisin myös asuntolan huoneeni voimaan, sillä se on ilmainen. Selitin tämän babushkoille ja tuntuivat olevan tyytyväisiä, kunnes keksivät kysyä viitaten ranskalaiseen

“Okei, entäs tämä sinun pieni ystäväsi?”

Lopulta kaikki kamppeet taksiin (joka kärsivällisesti odotti edelleen ulkona ja naureskeli kun kerroimme vaikeuksista babushkoiden kanssa) ja kohti uutta osoitetta.

Alue, jossa olemme nyt asuneet kaksi kuukautta on aivan ydinkeskustassa, noin 10 minuutin kävelymatkan päässä Nevski Prospektista ja Majakovskajan ja Ploschad Vosstanian metropysäkeistä. Alue on mukava ja rauhallinen, paljon lapsiperheitä ja lemmikkejä, ei hulluja baareja vaan viihtyisiä kahviloita ja hipstereitä. Suomen konsulaattikin aivan naapurissa.

Uusi kotikatu

Julkisivuremontti ei ole yltänyt sisäpihalle.

Samassa korttelissa on hipsterien suosima piha, jossa on kahviloita, vaateliikkeitä, start uppeja, baari ja taidepaja.

Lähikahvila on aika hip ja cool.

Naapurostoa kuun valossa valvoo runoilija Majakovskajan pää järkähtämättömällä katseellaan.

Mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy – Sortavala ja Valamo

Kaksi kertaa yritimme lähteä Sortavalaan isommalla ryhmällä, mutta molemmilla kerroilla reissu peruuntui, ensin oli ongelmia majoituksen, sitten kyytien kanssa. Viikonloput osoittautuivat mahdottomaksi löytää majapaikkaa, joten päätimme lähteä pienemmällä ryhmällä maanantaina. Lopulta meitä oli koossa neljän hengen porukka ja hostelli varattu ja kyydit selvät. Eli tällä kertaa reissu tulisi toteutumaan. Oikeasti.

Maanantaina bussi lähtisi tunnin metromatkan päästä keskustasta klo 17.30. Se oli varmaa. Ja varmaa oli, että Sortavalassa meillä olisi majoitus kahdeksi yöksi. Laivamatkatkin Valamon saarelle tiistaiaamuna piti olla varmat. Mutta voihan Venäjä. Tuntia ennen sovittua lähtöaikaa asuntolalta sain selville, että kesän matkailukausi Valamossa oli päättynyt, eikä laivoja enää kulkisi. Yritin kuitenkin tavoittaa Sortavalan turisti-infoa puhelimitse, mutta kukaan ei vastannut. Soitin sitten Petroskoin turisti-infoon, josta sain Sortavalan turisti-infon oikean numeron, ja yllätyin todella positiivisesti, kun puhelimen toisessa päässä Ljudmila vastasi suomeksi. Meillä oli Pietarissa sovittuun lähtöaikaan 10 minuuttia ja Ljudmila lupasi tehdä parhaansa hoitaakseen meille veneen saareen ja sieltä pois. Olimme jo matkalla bussiasemalle kun sain sähköpostin Ljudmilalta, että olisi kaksi vaihtoehtoa: pieni ja nopea moottorivene, joka maksaisi 11 000 ruplaa tai suuri ja hidas laiva, joka maksaisi 40 euroa per henkilö. Hinnat olivat tietysti aika suolasia, mutta kerran kun täällä ollaan, sovittiin, että maksetaan.

Bussiasemalle saavuttiin ja yritettiin kysellä Sortavalan bussia. Kukaan ei tuntunut tietävän, mikä ihmeen Sortavala? Bussi löytyi lopulta ja liputkin saatiin ostettua, ihmetys johtui lähinnä kielimuurista. Äänsin Sortavalan tietysti suomalaisittain, kun venäläiset ääntävät sen ennemminkin Zartavvala. Bussissa lopulta huokaistiin helpotuksesta. Neljän tunnin bussimatka edessä, eikä bussi ollutkaan taaskaan se neuvostoaikainen meluinen ja epämukava vaan siisti ja nykyaikainen pikkubussi. Edessämme istuva pappa ei ollut tyytyväinen, kun puhuimme vierasta kieltä liian paljon ja liian kovalla äänellä.

Pysähdyttiin Priozerskissa, samaan aikaan Putin piti puhetta Syyriasta New Yorkissa.

Muutaman tunnin ajon jälkeen saavuimme Karjalan Tasavallan rajalle. Vaikka Karjalan Tasavalta on autonominen tasavalta , on se kuitenkin yksi Venäjän alihallintopiireistä. Koska liikuimme Venäjän Federaation sisällä, emme uskoneet tarvitsevamme sen kummepia lupia tai viisumeita alueiden rajojen ylityksiin. Raja ylitettiinkin ilman tarkastusta. Rajan jälkeen bussi kurvasi kuitenkin tieltä sivuun tarkastuspisteelle, jossa bussin kyytiin nousi sotilasasuinen rajavartija tarkastamaan passit. Koska matkustimme ulkomaisella passilla, oli tarkastus meidän osaltamme tarkempi. Rajavartijaukko ei ollut kovin tyytyväinen, koska yhdeltä meistä puuttui maahan tullessa saatu maahantulokortti. Ukko vei passimme ja käski odottaa autossa. Palaisi kuulemma viidessä minuutissa.

Puolen tunnin päästä ukkelia ei kuulunut ja kanssamatkustajat alkoivat olla levottomia. Länsituristien takia joudutaan odottelemaan. Lopulta rajakubbe hyppäsi takaisin bussiin passiemme kanssa ja vannotti, että seuraavalla kerralla pitäisi pitää kaikki dokumentit mukana. Pannaan korvan taakse.

Luulimme, että rajatarkastus olisi ainut byrokratia, johon matkalla törmäisimme. Sortavalaan saavuttuamme meitä kuitenkin odotettiin pysäkillä. Vastassa oli rajavirkailija, joka otti meidät mukaansa ja vei Sortavalan Seurahuoneelle. Hän oli kuitenkin edellistä virkaveljeään todella paljon mukavampi ja jutteli niitä näitä ja kyseli kaikkea mahdollista. Vastattiin, mitä osattiin ja ukkelia nauratti meidän huono venäjän kielen taitamus. Virkailija kopioi passimme ja viisumimme ja maahantulokortit (niiltä kellä se oli mukana) ja saattoi meidät hostellille. Jälleen kerran meitä vannotettiin pitämään kaikki dokumentit mukanamme seuraavalla kerralla. Samalla meitä varoiteltiin lähtemästä Laatokalle seuraavana päivänä, koska tulisi myrsky. Joopa joo.

Hostellin omistaja Oksana oli supermukava babuska, joka huolehti meistä kuin omista lapsistaan, onhan meillä syötävää, tuolta löytyy magazin, joka on vielä auki, lattiat on kylmät, tässä teille tohvelit, käyttäkää niitä, tarvitsetteko lisäpeittoja, onhan tämä huone teille sopiva. Asetuttiin hostelliin ja tavattiin illalla Aunukseen (ven. Olonez) matkalla oleva suomalaisseurue.

Aamulle oli sovittu tapaaminen Ljudmilan kanssa matkustajasatamassa, josta laivan oli tarkoitus lähteä. Pyörimme laiturilla, mutta Ljudmilaa ei näkynyt. Paikalle pölähti kuitenkin mahorkkasätkä huulessa mies, joka kysyi, halusimmeko Valamoon, tuhat ruplaa suuntaansa per henkilö. Nopeasti laskettiin, että tämähän on silkkaa voittoa, kun iso ja hidas laiva maksaisi 40 euroa. Hypättiin jo moottoriveneen kyytiin kun Ljudmila tuleekin paikalle ja sanoo, että on vaarallista mennä moottoriveneellä, koska Laatokalla myrskyää. Moottoriveneen omistaja puolestaan väittää, että mitään myrksyä ei ole. Ja vene kuulemma kestäisi, koska se on suomalainen, Kuopiossa tehty Yamarin. Very good quality, iz Finljandii! Omapahan on päätöksenne, Ljudmila sanoi ja lähti töihin. Moottoriveneellä siis. Ruplat kouraan ja menoksi.

Avoimelle Laatokalle päästyämme aallot tosiaan oli noin parimetriset ja lasikuituvenettä vietiin ristiaallokossa kuin lastua koskessa. Tunnin heittelehtimisen jälkeen saavuimme Valamon luostarisaarelle. Koska turistisesongin oli sanottu päättyneen, luulin, että olisimme ainoat turistit saarella, mutta heti luostarin päärakennukselle saavuttuamme meitä vastassa oli kolme japanilaista turistilaumaa oppaineen ja suurine kameroineen. Tarkastettiin pääluostari nopeasti ja siirryttiin sen jälkeen syrjäisempiin kirkkoihin. Pääkampuksen ulkopuolella olimme todella ainoat turistit, seuranamme ainostaan lukuisat kulkukissat ja -koirat. Muutaman kilometrin päässä luostarista oli Laatokkaan työtyvän niemen kärkeen rakennettu Pyhän Nikolain skiitta, jonka olimme nähneet veneestä tullessa ja kävelimme karjalaisen metsämaiseman läpi niemen kärkeen tarkastamaan kirkkoa. Luulimme, että olisimme edes siellä yksin, mutta kirkon eteisessä oli myyjätär myymässä matkamuistorompetta turisteille. Kapitalismi tunkeutuu jokaiseen paikkaan ja kaikille elämän osa-alueille, myös kaikkein pyhimpään. Kirkko oli kuitenkin lopulta melko vaatimaton verrattuna luostarin suurimpaan. Parhaat näkymät saatiin läheiseltä saarelta, jossa Laatokan armoton aalto piiskasi rantakallioita.

Valamon luostarin pääkirkko.

Ortodoksisessa kirkossa naisten täytyy pukeutua hameeseen ja huiviin.

Luostarin pääkirkon sisältä.

Pyhän Nikolain skiitta ja Laatokan aallot.

Pyhän Nikolain skiitta

Luostarin idylliä.

Sortavala siintää jo Laatokalta saapuville.

Paluumatkalla tuuli oli yhtä väkevä ja aallot vahvat. Mutta tuulen suunta oli suotuisampi, joten matka taittui paitsi mukavammin, myös nopeammin. Sortavalaan saavuttiin, syötiin ja päätettiin ottaa päikkärit. Oksana kuitenkin ylipuhui meidät lähtemään Ruskealan kaivoksille vielä samana iltana, hän järjestäisi kyydin. Sovittiin, että kyyti lähtisi puolen tunnin päästä hostellin edestä. Puolen tunnin aikana ehdittiin vaipua jo päiväunille, Oksana kuitenkin herätti meidät kun auto saapui. Kuskina toimi Oksanan oma mies, Aleksandr. Matkalla kaivoksille ehdittiin jonkin verran tutustua vähäisistä venäjän taidoista huolimatta. Aleksandr on alun perin Kazakstanissa syntynyt ja nykyisin Karjalassa asuva puuveistostaiteilija. Kysyin häneltä, tunteeko hän itsensä eniten kazakstanilaiseksi, venäläiseksi vai karjalaiseksi. Ukrainalaiseksi, hän vastasi. Hänen isovanhempansa ja heidän vanhempansa ovat kotoisin Itä-Ukrainasta. Lieneekö Stalinilla jotain osuutta asiaan, että Aleksandrin suku on Ukrainasta, mutta hän itse on syntynyt Kazakstanissa? En tohtinyt kysyä.

This is not Ruskeala, this is extra, sanoi Aleksandr, kun vei meidät Ahinkoskelle.

Ruskealan kaivos on vanha marmorikaivos, joka on täyttynyt kaivostoiminnan loputtua vedellä. Korkeat valkoiset kalliot, ruskan värjäämät lehtipuut ja kirkas vesi loivat todella vaikuttavan yhdistelmän. Samasta kaivoksesta on tuotu marmoria myös Pietarin rakennustöihin. Pietarin suurimman kirkon, Iisakin kirkon, lattian marmorilaatat on louhittu Ruskealassa ja kuljettu Laatokan yli jäätä pitkin, osasi Aleksandr kertoa. Polku louhoksen ympäri oli nopeasti kierretty, joten lainasimme soutuveneen pimenevässä illassa. Paluumatkalla Aleksandr kertoi, että Sortavalan alueella oli aikoinaan ollut viikinkien kaupunki.

Ruskealan marmorikaivos

This is Russia

Seuraavana aamuna Oksana paukahti keittiöön yhtä iloisena ja pirteänä kuin aina ja kyseli niitä näitä. Lopulta hän kysyi, milloin lähdemme takaisin Pietariin. Kun vastasin, että kahden bussilla, hän kysyi huolestuneena, olemmeko varanneet paikat. Öö, emme. Oksana juoksi alakertaan ja haki puhelimen, soitti puhelun ja totesi, että vapaita paikkoja ei enää ole. Uuden puhelun jälkeen kuitenkin kävi ilmi, että kahdelta lähtee myös toinen bussi, joka kestää neljän tunnin sijaan kuusi tuntia, mutta se on suurempi bussi ja siellä on paikkoja. Näin kaikki järjestyy. Tällaista avuliasuutta ja ystävällisyyttä, josta venäläisiä aina kehutaan ei juuri koe Pietarissa.

Viimeinen päivä pyörittiin Sortavalan keskustassa bussia odotellen.

Sortavalan kirkko oli pieni, mutta hienompi kuin normaalit suomalaiset kirkot.

Sortavalan torilla ahven maksaa 80 ruplaa kilolta.

Sortavalan pääkadulta ei tarvitse poistua kuin korttelinpuolikkaan kun voi kokea autenttisen karjalaismaiseman.

Bussi pysähtyi Priozerskissa, entisessä Käkisalmessa.

Jääkiekkoa ja päivä Viipurissa

Syyskuun 25 päivä Jokerit tulee Pietariin. Heti tultuamme, sovimme, että menemme katsomaan Jokerien KHL-matsin Pietarin Jääpalatsissa, kun paikallisjoukkue SKA Pietari kohtaa ensimmäisen suomalaisen KHL-joukkueen. Ostettiin kimpassa liput, joiden hinta ei päätä huimannut: nurkkasektorista, toiselta parvelta istuinpaikan lippu maksoi 800 ruplaa.

Ottelun alussa soitettiin joukkueiden kansallislaulut. Venäjän laulu kuului stadiumin ulkopuolelle saakka, kun Jokerien kannattajat puolestaan olivat melko vaisuja. Hallissa kuului paljon suomenkielistä puhetta, vaikka Jokerien fanirivit katsomossa olivat aika harvat. Tapasimme ensimmäisellä erätauolla muutaman suomalaisen, joiden kanssa jatkoimme iltaa myös ottelun jälkeen keskustassa.

Jokereiden kannattajille ei juuri ollut aihetta juhlaan tuona iltana. Kolmessa erässä syntyi yhteensä yhdeksän maalia, joista vain kolme Jokereille. SKA puolestaan takoi kuusi maalia, ja jokaisen maalin syntyessä paikallishurmio oli mahdoton. Monelle vaihto-opiskelijalle jääkiekko-ottelu oli elämänsä ensimmäinen ja ei olisi voinut paremmin ensikertaansa valita: vaikka ottelun ensimmäinen erä oli maaliton, riitti maali-ilottelua toisessa ja kolmannessa erässä tarpeeksi. Peli oli kovaa ja välillä väkivaltaista, jäähyjä jaettiin puolin ja toisin ja ylivoimatilanteissa tyhmyydestä sakotettiin. Vaikka venäläiset pitävät jalkapalloa sydänlajinaan, ei Jääpalatsin yleisöltä hurmosta puuttunut. SKA:n todella aktiivinen fanikatsomo piiskasi yli 12 000 katsojaa huutomyrskyyn paikallisjoukkueen puolesta.

SKA-Jokerit
6-3

Lauantaina oli tarkoitus lähteä isolla porukalla Sortavalaan ja Valamon luostariin, mutta se reissu peruuntui (jo toistamiseen). Majoitus oli jo varattu Sortavalasta ja lauantaiaamuna kulkisi bussi, mutta sunnuntaina ei olisi paluukyytiä Pietariin. Venäläinen julkinen liikenne ei ole aina se maailman tehokkain.

Sortavalan reissun peruunnuttua viikonloppu oli vapaa, joten sunnuntaina lähdettiin päivänreissuun Viipuriin. Aamulla saavuimme omasta mielestämme hyvissä ajoin Pietarin Suomen asemalle, josta lähtisi juna. Asemahalli oli kuitenkin aivan täynnä lippujaan jonottavia ihmisiä. Jonotimme lippuja yli puoli tuntia ja saimme liput 10.34, kun juna lähtisi 10.35, juosten ehdimme junaan juuri ovien sulkeutuessa. Odotin, että juna olisi rämisevä ja epämukava neuvostoaikainen peltiräppänä, mutta todellisuus aivan toinen. Paikallinen mies kertoi, että junavuoro oli vasta avattu ja se oli kaikkein nopein ja mukavin vuoro Viipuriin. Juna pysähtyi ainoastaan kolme kertaa ja matka kesti vain reilu tunnin.

Viipurin reissumme siunaantui loistavalla kelillä, joka henki vielä väistyvästä kesästä. Suomenlahden pohjukoiden rantabulevardia pitkin saavuimme Viipurin linnaan, jonka katsastimme ensitöiksemme. Viipurin linnan katolla liehuva Venäjän Federaation lippu näytti jotenkin maisemaankuulumaattomalta virheeltä, koska vanhoissa valokuvissa näkee ainoastaan Suomen lipun liehuvan saman linnan tornissa. Linna oli melko nopesati kierretty ja viimeiseksi kiipesimme huteria rautaportaita linnan torniin, josta avautui mahtava näkymä kaupunkiin.

Linnan lisäksi kävimme Viipurin torilla, kauppahallissa ja katsomassa Alvar Aallon suunnitelemaa kirjastoa. Kirjasto oli pitkään todella huonossa kunnossa ja restaurointiin ei ollut varoja. Nykyisin se on kuitenkin remontoitu osin suomalasiella rahalla, ja todella siistin näköinen. Tosin jyväskyläläiselle se on aivan tavanomaisen näköinen (homeinen) rakennus.

Paluumatkalla saimme maistaa taas venälästä julkista liikennettä ja sen toimivuutta. Se juna, jolla suunnitelimme palaavamme, ei kulkenut, vaan odottelimme tunnin verran seuraavaa junaa, joka ei todellakaan ollut yhtä nopea kuin aamun juna. Juna pysähtyi jokaikisellä pienellä asemalla ja keskinopeus oli 50-60 km/h. Perillä Pietarissa oltiin sitten illalla kymmenen aikaan. Ja seuraavana aamuna lähdettäisiin todella Sortavalaan.

Pietarhovin loistosta neuvostonostalgiaan

Viime viikonloppuna otettiin Nevajoelta laiva ja lähdettiin illaksi Pietarihovin palatsiin, venäläisittäin Peterhofiin. Pietarhovi on noin 30 kilometrin päässä Pietarista sijaitseva palatsi- ja puutarhakompleksi, jossa tsaarit viettivät kesiään. Tsaarinaikaisen Venäjän Kultaranta siis. Laiva lähti aivan ydinkeskustasta Palatsiaukion kupeelta ja matka Suomenlahtea pitkin Pietarhovin laituriin kesti puoli tuntia. Yksi suunta maksoi opiskelijalle 500 ruplaa (noin 6,5e). Laiva on paitsi helpoin ja nopein tapa liikkua Pietarhoviin, myös mielenkiintoisin, sillä laivasta näkee Pietarin myös jokea pitkin ja mereltä päin. Joella näkee, kuinka historiallisesta keskustasta on lopulta hyvin lyhyt matka teollisiin satamiin ja betonilähiöihin. Myös haisevan Neva-joen pienempi haara Malaja Neva tulee tutuksi.

Onneksemme Pietarhovissa vierailun ajaksi sattui yksi viimeisiä kesän päiviä. Vierailumme ajankohta oli muutenkin erityinen, sillä illalla juhlittaisiin palatsin kesäkauden päättäjäisiä, kuulemma yhtä Pietarin suurimmista juhlista koko vuonna. Maksoimme normaalia opiskelijahintaa (250P) huomattavasti tuntuvamman hinnan sisäänpääsystä, 700 ruplaa. Pääpiirteittäin juhla koostuisi suihkulähteiden teatraalisesta sulkemisesta merkiksi kesän päättymisestä. Ennen juhlaa ehdimme kiertää loputtomia puutarhakujia, kanavia, suihkulähteitä ja veistoksia. Aurinko laski kohti merta ja värjäsi kaiken oranssilla maalillaan. Pimeyden tullen alkoi kahden tunnin show, joka koostui tanssista, oopperasta ja puheista. Läpi koko shown heijastui Pietarhovin pääpalatsin seinään valoshow Venäjän historiasta. Esityksen kruunasi valtava ilotulitus.

Samana viikonloppuna palasimme suuremmalla joukolla Udelnajan kirpputorille. Viikonlopun aikana alueelle saa  kuka tahansa tulla myymään tavaroitaan ja alue on niin suuri, että loppua ei näy. Kapeilla kujilla yhdistyvät neuvostonostalgiset romut, halvat kopiot ja uudet, kalliit merkkivaatteet. Suomalaiselle kirppuritorikiertäjälle Udelnajan tori on oikea aarreaitta: huonekalut on kuin suoraan muotiblogista ja vaatteet Anttilan kuvastosta – vuodelta 1985. Paljon myydään vanhoja suomalaisia laatumerkkejä: Rukkaa ja Sastaa ja Suomen Verkatehdasta. Hintalappuja ei aina ole, joten hinnat on neuvoteltavissa. Luulen kuitenkin, että ulkomaiselle hinnassa on hiukan lapinlisää. Jotain satasia hinnasta saa kuitenkin tiputettua heikollakin venäjällä. Tavaroistaan kannattaa pitää huolta, monet myyjät vannottivat. “Paljon on taskuvarkaita”, sanoi selvästi vodkalle haiseva miesmyyjä. “Mutta Jeesus pitää teistä huolen”, puuttui keskusteluun vähemmän selvästi vodkalle haiseva naapurikojun myyjätär.

Tulimme torille hiukan myöhässä, sillä viikonloppumyyjät olivat jo keräilemässä tavaroitaan pois, tori sulkeutuu kello 17. Näimme kuitenkin tavaroiden valtavan paljouden ja päätimme tulla ajan kanssa takaisin – kolmannen kerran. Tällä kertaa, kun ei tarttunut mitään mukaan.

Vallankumousjohtaja tarkkailee kapitalistien toimintaa tyytymätön ilme kipsisillä kasvoillaan.

Lauantai-iltana yliopiston oppilaskunta järjesti lukukauden avajaisbileet keskustan baarissa. Slaavilainen baarimusiikki ei oikein maistunut, mutta suomalaiseen säätelyyn tottuneelle oli positiivinen yllätys, että baarit on auki aina aamuun saakkaa. Ja keskustassa kaikki ravintolatkin pitävät ovensa auki 24 tuntia vuorokaudessa. Kun astuimme baarista Nevskille, vastaan tuli kaksi hevosta, joiden ratsastajat hörppivät olutta samalla, kun ravasivat autojen seassa kaupungin vilkkaimmalla kadulla.

#vainvenäjäjutut

Koti

“Viime vuonna ryhmä ranskalaisia tyttöjä itki, kun näkivät asuntonsa”, sanoi asuntolan commandant kun saavuin. Odotukset oli aika matalalla, mutta kun ensi kertaa astuin asuntoon, en oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tuntea. Varmasti tunteelle, jossa sekoittuu inho, kauhu ja helpotus on olemassa oma nimi. Eihän tämä nyt niin paha olekaan, kyllä tämä tästä. Vaikka kaikki on vähän rempallaan, kylpyhuoneessa on varmasti pahimman asteen kosteusvaurio ja makuuhuoneessa melkein pahimman asteen, meille tulee sentään lämmintä vettä, lämmitys toimii (toivottavasti talvella patterit oikeasti pelittää, ikkunan raossa on vanhoja teippejä kielimässä ehkä hiukan vetoisista ikkunoista) ja uuni toimii. Naapurilla ei toimi.

Kolmen viikon asumisen jälkeen alkaa tuntua jo aivan hyvälle. Huonekaveri löysi asunnon keskustasta ja muutti pois, joten asun nyt aivan yksin yhdessä huoneessa, mikä tuo mukavasti yksityisyyttä ja omaa tilaa. Silti kaverit löytyy seinän takaa. Ranskalaiset tytöt itki, mutta minä en, sillä kaikesta huolimatta tämä on koti nyt. Ja tervetuloa meille.

Musiikki on tärkeä osa kotimme tunnelmaa, joten toivottavasti seuraavan biisin avulla kuvista välittyy ne aamun hetket, kun mereltä paistava aurinko valaisee keittiön ja ilmassa leijuu ajatus, hyvähän tässä on olla.

Asunnon ainoat koriste-esineet pelastimme takapihan roskiksesta. Karttapallo ja antiikin filosofia venäjäksi.

Viikonloppu

Oli viikonloppu, vaikka viikonpäivistä ei ole tietoakaan. Vaihto-opiskelijat ohjeistettiin saapumaan elokuun lopussa, ja koulu alkaisi näillä näkymin vasta syyskuun lopussa. Eli kolme viikkoa vapaata lomailua upeassa kaupungissa.

Viikonloppu alkoi taiteen merkeissä, kun käytiin paikallisten hipsterien suosimassa paikassa. Vanhassa rakennuksessa oli viisi kerrosta ja jokainen kerros oli täynnä start uppeja ja pieniä ja kahviloita, ravintoloita ja vaatepuljuja, taidenäyttelyitä ja ylimmässä kerroksessa anti-kafe. Rakennuksen nimi oli kuvaavasti etazhi, kerrokset. Ylimmän kerroksen kahvilassa siemailtiin teetä ja ne, jotka osasivat, soittivat pianoa. Yhtä kerrosta alempana oli kiinalainen taidenäyttely, johon pääsi ainoastaan kutsuvieraat. Onneksi yksi porukastamme oli samasta Pekingin yliopistosta, kuin taiteilija, joten menimme sisään yhtenä suurena pekingiläisenä vaihto-opiskelijaryhmänä. Näyttely ei tehnyt vaikutusta, toisin kuin näkymä etazhin katolta, jonne pääsee 260 ruplan maksua vastaan. Ei ymmärretty, joten mentiin ilmaiseksi.

Myöhään perjantai-iltana mentiin yölliselle kaupunkikierrokselle katsomaan nähtävyyksiä. Tapahtuma oli buukattu täyteen ja olin aluksi varasijalla. Kuitenkin yksi tutuntuttu ei tullut, joten pääsin mukaan venäjänkieliseen bussiin. Juuri mitään en selostuksesta tajunnut, mutta se on sitä passiivista oppimista. Kaupunki on todellakin parhaimmillaan yöaikaan. Historiallisten rakennusten valot heijastuivat Nevan pinnasta ja sillat aukaistaan. Laivat lipuvat pimeää veden pintaa samalla kun toisella lautalla on Ibiza-aiheiset bileet Neva-joella. Joen rantaan kurvaa iso katumaasturi, josta astuu vastavihitty aviopari ja häävieraita tanssimaan kadulla. Täällä mikä vain on mahdollista.

Lauantaina vaihtareille mainostettiin Holi-festaria, joka olisi kaupungin laidalla. Lähdettiin tarkastamaan tilukset ja tavattiin matkalla Lenin, joka tervehtii kaupunkiin saapuvia Suomen asemalla. Lenin on muuten todella vahvasti läsnä Pietarissa, on myös yliopistomme alumni, kuten Putin.

Holi-festareilla siis heitetään värijauhetta toisten päälle ja lopulta ollaan värikkäitä. Oli hauskaa, mutta samalla hiukan outoa, sillä tavallinen festarikävijä siellä oli 13-vuotias tyttö. Tunnettiin itsemme hiukan vanhoiksi ja aika nopeasti lähdettiin takaisin kotiin, värit naamarissa. Asuntolan kivikasvo ja pahasuinen babushkakin saatiin nauramaan kun oltiin kuin Avatarista.

Ei hymyilytä, koska venäläisille julkinen hymyily on tyhmyyden merkki. Hymy on aarre, joka säästetään vain erityisiä ystäviä varten.

Nevan sillat aukaistaan joka yö kaksi kertaa, jotta kaupunkiin saadaan öljyä. Siltojen aukaisu on paikallinen nähtävyys, joka on parhaimmillaan lautalta katsottuna.

Lenin vastaanottaa vieraita lännestä Suomen aseman edessä.

Koulusta ja kielletyistä aiheista

“Kaikkien maiden proletariaatit, yhdistykää!”

Koulu alkoi eilen – tai ei alkanut. Viime viikolla kirjoitin venäjän opettajasta, joka antoi ohjeeksi soittaa viikon päästä takaisin, koska silloin tietäisi enemmän kurssin aikataulusta. Viikko ei ole vielä kulunut, mutta eilen tosiaan alkoi pääaineeni, kansainvälisten suhteiden kurssit. Puolentoista tunnin bussimatkan jälkeen koko kaupungin halki saavuimme Smolnan kampukselle kaupungin itäpuolelle (kun asuntolamme sijaitsee aivan länsireunalla) vain kuullaksemme, että kurssi on peruttu, koska professori on kyllästynyt opettamaan sitä. This is Russia. Tiedekunnassa yritetään nyt etsiä kuumeisesti toista opettajaa, jotta kurssi voitaisiin järjestää. Mitään takeita ei tietenkään ole, löytyykö professorille korvaajaa. Sääli, jos kurssi todella peruutetaan, sillä aihe olisi ollut erityisen mielenkiintoinen Principles of Modern Diplomacy.

Yksi takaisku ei juurikaan haitannut, sillä iltapäivällä alkaisi vielä toinen kurssi. Joka todella alkoi. Ja loppui 10 minuutin jälkeen, koska Power Point ei toiminut. Kurssi kuitenkin järjestetään, ja aiheena on Venäjän ortodoksisen kirkon rooli Venäjän ulkopolitiikassa – aikamoista.

Kampuksella palloillessamme tapasimme tiedekuntamme kansainvälisten asioiden koordinaattorin, joka hoitelee yliopiston puolelta kaikki paperiasiat puolestamme. Topakka ja erittäin ystävällinen nainen, joka muistaa kaikki opiskelijat nimeltä. Hänenkin huumorintajunsa kuitenkin loppui, kun heitimme kevyttä läppää venäläisestä byrokratiasta ja sanoimme, että paperiasioita varmaan helpottaisi ruskea kirjekuori pöydällä. Hän sanoi, että kahden kesken tuollaista leukaa voi kyllä heittää, mutta yliopisto ei ole oikea paikka puhua korruptiosta, sillä edelleen kuulemma ongelmia on.

Samasta aiheesta päästiin jatkamaan keskustassa eräässä todella viihtyisässä kuppilassa, johon menimme “luentojen” jälkeen istuskelemaan. Paikallinen opiskelija Anastasia kertoi, että Venäjällä on oltava varovainen tiettyjen asioiden kanssa tietyssä seurassa. Anastasian mukaan iso osa venäläisistä on patriootteja ja nationalisteja, joten polttavia aiheita, kuten Ukraina, Krim, Putin, ihmisoikeudet, sananvapaus ja seksuaalivähemmistöt on vältettävä tietyssä seurassa. Anastasian mukaan venäläiset eivät puhu yhtään politiikkaa, koska vaihtoehtoja ei ole. Poliittisesta järjestälmästä ja demokratiasta puhuminen on Anastasian näkemyksen mukaan mieletöntä, koska demokraattista järjestelmää ei ole. Putinista Anastasia ei sanonut juuta eikä jaata.

Toisaalta juuri nuo asiat ovat kaikkien tiedossa, sekä lännessä että idässä. Osa venäläisistä ei esimerkiksi hyväksy Krimin liittämistä Venäjään, mutta ymmärtää ne syyt teon taustalla. Huomionarvoista on vain, kuinka asioista uutisoidaan. Uskallan väittää, että kuva venäläisestä mediasta on yleensä hyvin negatiivinen kaikkine omistussuhteineen ja poliittise kytköksineen. Totta kai venäläisella medialla on omat ongelmansa sananvapauden kanssa, mutta voidaanko sanoa, ettei esimerkiksi suomalaisella keltaisella lehdistöllä olisi ongelmia tai vääryyksiä uutisoinnissaan?

“Da da call me back in a week…”

Venäjällä ihmetelty nyt viikon päivät. Ensimmäiselle viikolle oli yliopiston ja oppilaskunnan puolelta järjestetty yhteistä ohjelmaa melkein joka päivälle. Ensimmäinen tapahtuma oli National Cousine Evening, jonne sai tuoda omasta maastaan paikallisia herkkuja. Suomen pöydästä löytyi tietysti salmiakkia ja ruisleipää. Tapahtuma oli ensimmäinen kerta, kun melkein kaikki ulkomaiset opiskelijat kokoontuivat yhteen, sillä – vaikka suurin osa opiskelijoista asuu samassa asuntolassa – on vaikea tutustua, koska asuntolassa ei ole mitään tiloja, joissa viettää aikaa yhdessä. Cousine Evening oli loistava keino saada kaikki yhteen ja helppo paikka luoda kontakteja. Samana iltana kävi ilmi myös, että asuntolassa asuu minun lisäkseni viisi muutakin suomalaista.

Lisäksi oppilaskunta järjesti erilaisia kierroksia kaupungissa. Osallistuin kaupungin historiallista keskustaa esittelevälle kävelykierrokselle, jonka aikana kierrettiin tärkeimmät nähtävyydet keskustan alueella: yliopiston päärakennus, Palatsiaukio, Eremitaasi, Iisakin kirkko ja Vaskiratsastaja. Kierroksen jälkeen tutustuttiin myös venäläiseen pikaruokalaa, Teremokiin, josta saa tilattua pikaruoan tavoin venäläisiä perinneherkkuja, kuten blinejä ja borsh-keittoa. Muut oppilaskunnan järjestämät aktiviteetit jäi välistä, koska aikataulua muutettiin aivan yhtäkkiä, eikä siitä ilmoitettu kaikille. Venäläinen järjestelmällisyys best.

Blinien ja borshin jälkeen paikallinen journalistiikan opiskelija Aliya vei meidät paikkaan, joita paikalliset kutsuvat nimellä Anti-Kafe. Pitkien pimeiden käytävien ja lukuisten porttikonkien läpi käveltyämme saavuimme suureen mukavaan huoneeseen, joka oli täynnä pöytiä, tuoleja, sohvia, soittimia, televisioita ja lautapelejä. Anti-Kafen konsepti on keksitty Pietarissa, josta on se levinnyt (ainakin) Lontooseen ja Berliiniin: Anti-Kafessa ei makseta kahvista tai virvokkeista, vaan ajasta. Oleskelu maksaa 2,6 ruplaa minuutissa eli 160 ruplaa tunnissa, kuitenkin siten, että maksimissaan veloitus on 400 ruplaa. Vaikka viettäisi Anti-Kafessa koko päivän, maksaa oleskelu siis vain 400 ruplaa. Anti-Kafesta saa ilmaiseksi teetä ja kahvia ja sinne saa tuoda estoitta omia juomia ja ruokia. Alkoholijuomista maksetaan 50 ruplaa ekstraa.

Anti-Kafeita on kymmeniä Pietarissa, ja jokaisella on omanlaisensa tyyli. Niiden lisäksi kaupunki on pullollaan ravintoloita ja erilaisia pubeja. Kaupungin pääkadun, Nevskin varrelta löytyy hienoimmat ja kalleimmat, mutta Nevskin sivukujilta löytyy eksoottisimmat ja monipuolisimmat, monet kadut ovat täynnä erilaisia pubeja ja baareja, joten jokaisen makuun löytyy varmasti. Myös suuret kansainväliset brändit, kuten Burger King, KFC ja Starbucks löytyvät Nevskin varrelta. Autenttisimmat baarit on vaikea löytää ilman paikallisten tuttujen apua, sillä ne sijaitsevat yleensä jonkin talon sisäpihalla, eivätkä ne näy kadulle.

Kiinnostavia paikkoja löytyy myös keskustan ulkopuolelta. Sain vinkin samalta journalistiikan opiskelijalta, Aliyalta, suuresta ulkoilmakirpputorista, joka sijaitsee erään metrolinjan varrella. Nopean googlailun jälkeen lähdimme tänään ranskalaisen kämppiksen kanssa katsomaan paikan, koska muita menoja ei ollut. Metroaseman parkkipaikalla odotti kirpputori, mutta ei aivan se, mitä luulimme: muutama babushka myymässä lusikoita ja sipulia. Pidettiin tuumaustauko. Ei me tätä varten tänne tultu. Päätettiin kuitenkin vähän katsella paikkoja, koska olimme kuitenkin aivan eri puolella kaupunkia. Markettien ja rihkamakauppojen takaa löytyikin sitten se tori, jota olimme tulleet etsimään – tai ei aivan. Joka viikonloppu paikassa järjestetään vapaa kirpputori, joka on kuulemma Euroopan suurin. Oli tiistai, joten paikka ei selvästikään ollut Euroopan suurin sillä hetkellä, mutta silti todella iso. Puljuissa myytiin lähinnä vaatteita ja armeijakrääsää, eivätkä hinnatkaan olleet kovin halpoja, joten teimme nopean kierroksen ja päätimme palata viikonloppuna.

Koulu ei ole tosiaan vieläkään alkanut, kuulemma alkaa ensi viikolla, joku belgialainen kertoi. Tänään kävin kuitenkin noutamassa venäjän kielitestin tulokset ja olin siinä toivossa, että saisin jonkinlaisen aikataulun tuleville viikoille ja rutiinia arkeen, mutta sainkin vain puhelinnumeron, jossa sanottiin, että soita takaisin viikon päästä niin katellaan. Venäläinen järjestelmä best.

Anti-Kafe

Pietarin ehkä tunnetuin näkymä, Verikirkko.

Ensimmäiset päivät – ensimmäinen postaus

Neljä päivää vietetty Pietarissa, nyt on aikaa vihdoin istahtaa kommunalkassa hetkeksi aloilleen ja kirjoittaa kirje kotiin. Kaupungin nimi Pietari on suomalaisille tutuin, mutta rakkaalla kaupungilla on monta nimeä: Piter, Petersburg, Saint Petersburg, Saint Peters… Piter on paikallisten eniten käyttämä nimitys, joka on hellittelymuoto virallisesta nimestä. Kuulemma Piter-nimitys on kokenut jonkinlaisen inflaation ja nykyisin on trendikästä kutsua kaupunkia nimellä Petersburg.

Saavuin siis Piitteriin tiistaina Allegrolla ja saman tien pääsin kurkistamaan kaupungin nähtävyyksiin. Juna toi suoraan Finljandsyi-asemalle, josta lähdin metrolla kohti asuntolaa. Pietarin metro itsessään on kuuluisa, koska se on maailman syvin, mutta se tunnetaan myös upeista ja koristeellisista asemahalleistaan. Pietarissa metro on ehdottomasti kätevin tapa liikkua, vaikka matka maan alle kestääkin liukuportailla melko kauan. Lippu maksaa tavan tallaajalle 31 ruplaa eli nykyisellä kurssilla alle 40 eurosenttiä.

Asuntolalle saavuttua pääsin samantien tutustumaan venäläiseen byrokratiaan. Uusia opiskelijoita oli vastaanottamassa viisi babuskaa, jotka hoitelivat asuntolan paperiasioita. Leimoja, allekirjoituksia, sääntöjä, kuittauksia, lisää leimoja, juoksentelua huoneesta toiseen, mummelit ei puhu englantia ja itse puhun todella vähän venäjää, joten yhteisymmärrystä oli välillä vaikea löytää. Asiat tuli ilmeisesti hoidettua kuitenkin riittävällä tarkkuudella, koska sain avaimen kimppakämppään, jonka jaan kolmen muun kanssa. Tullessa saatiin peitto ja tyyny ja petivaatteet, mikä oli todella positiivinen yllätys. Kaiken lisäksi petivaatteet vaihdetaan kerran viikossa, melkosta luksusta. Hissin ovessa kyllä varoitettiin luteista ja torakoista, ja annettiin toimintaohjeita, miten toimia jos luteita ilmenee.

Asuntola on suuri neuvostoaikainen kommunalka, yhteisasunto Vasilin saarella aivan Suomenlahden rannalla. Asunnossa on kaksi kahden hengen huonessa ja lisäksi yhteiset keittiö, kylpyhuone ja vessa. Asunnon kunto on juuri sitä, mitä neuvostolähiöltä kuvitella saattaa, mutta silti se on koti nyt. Ja asuntolan babuskat pesee pyykit 80 ruplalla! Asuntolassa on sekaisin paikallisia opiskelijoita ja ulkomaalaisia, joita on melkein kaikkialta maailmasta. Paitsi Yhdysvalloista.

Koulu ei ole vielä virallisesti alkanut, vaan lukukausi alkaa syyskuun alussa. Tämä viikko on ollutkin lähinnä paperiasioiden hoitamista tiedekunnassa ja yliopistolla. Yliopistollakaan ei englantia juuri puhuta, joten oli siunaus tavata eräs venäläinen tutor, joka opasti meidät paikasta toiseen ja hoiti asioita puolestamme. Ilman paikallista opasta yliopiston byrokratian hoitaminen olisi todella mutkikasta. Yksinkertaisesti rakennuksiin pääseminen vaatii selittelyä, koska meillä ei ole vielä paikallista opiskelijakorttia. Yliopiston pääkampus on Vasilin saarella, aivan ydinkeskustan tuntumassa, mutta tiedekunta, jossa opiskelen, kansainvälisten suhteiden tiedekunta, on aivan kaupungin vanhan keskustan itäreunalla Smolnam katedraalin alueella. Asuntolalta kampukselle siirtyminen kestää julkisilla noin tunnin. Joka päivä. Per suunta.

Kuten keskustassa, Smolnassakin on upeita rakennuksia, jotka eivät tällä hetkellä aivan pääse täyteen loistoonsa, koska melkein kaikkia historiallisia kohteita remontoidaan ahkerasti. Pitkään remontointia vaativia rakennuksia varten on kuulemma vihdoin saatu ulkomaista rahoitusta, jotta remppaaminen on voitu aloittaa. Paikallisen politiikan opiskelijan Antonin mielestä kyse on myös Venäjän kulttuuripääkaupungin kasvojen kohotuksesta ja julkisivun korjaamisesta.

Nopean silmäilyn jälkeen huomaa myös, että lähimarketista saa edelleen joitain Valion tuotteita. Anton kertoi, että niitä edelleen kuljetetaan Venäjälle esimerkiksi Valko-Venäjän kautta. Ainakin Antonin mielestä tuontikielto on sääli, koska paikalliset maitotuotteet, varsinkaan juustot eivät ole venäläisten mieleen.

Tämä on koti nyt.

Pietariin mahtuu kaksi täysin erilaista maailmaa: betonibrutaaleista lähiöistä historialliseen keskustaan on lyhyt matka, mutta siirtymä on mykistävä.

Näillä pärjää jo pitkälle.